SPEKTRE

Fantasiakliseemafia 9.11.

Marraskuun mafiaan saapui 14 ihmistä. Aluksi puhuttiin pikkujouluteemoista, joiden ehdotteluaika oli juuri päättymässä, ja sovittiin seuraavasta leffaillasta. Molemmista onkin jo tullut tiedotteita. Lisäksi muistutettiin, että elokuva-arkisto näyttää Stalkerin ensi maanantaina Niagarassa. Joulukuussa Soikkelin Markku tulee kertomaan meille psykologisestä scifistä. Minun olisi kuulemma viime kerralla pitänyt puhua enemmän He-Manistä, joten onneksi tämä seuraava aihe on kuin luotu He-Man -viittauksille.

Juteltiin siis fantasian kliseistä, aihetta käytiin läpi Petri Hiltusen Fantasian pahimmat kliseet TOP 10 -artikkelin mukaisessa järjestyksessä... Vaikka kliseiden liian kliseinen käyttö onkin häiritsevää, ei niiden maltillisemmassa soveltamisessa ole mitään vikaa; kliseet saattavat jopa olla välttämättömiä kertomuksen fantasiaksi tunnistamiselle. Jos kaikkea kliseisiin viittaavaakin yrittää täydellisesti välttää, tulee tarinasta helposti tylsäkin. Yleisempinä huomioina Pratchett on kirjoittanut parodioita kaikista mahdollisista kliseistä ja Tulen ja jään laulu taas välttelee useimpia kliseitä tai ainakin suhtautuu niihin uudella tavalla.

Ensimmäisenä Hiltusen listalla ovat ennustukset, spektreläisiäkin häiritsevät nämä masentavan usein toteutuvat juonispoilerit. Kakkosena nököttävät mahtavat taikaesineet, joita ei voida käyttää, syytä tähän ei edes läheskään aina vaivauduta selittämään. Myös sääntöpoikkeuksia löydettiin: Gene Wolfen The Book of the New Sun ei sisällä juuri mitään taikuutta, Elizabeth Moonin Paksenarrion-sarjassa ei myöskään ole tärkeitä taikajuttuja eikä Robin Hobbkaan viljele taikaesineitä.

Matkustaminen on oma kliseensä, mutta toisaalta kotona on hankala seikkailla. Kliseisistä hahmotyypeistä taas Hiltunen aloittaa valkohapsisilla velhoilla, jotka ovat mahtavia ja tietäviä, ja joiden pitääkin olla salaperäisiä, jotta jännitys säilyy (kun ne tietävät niin paljon, että muuten spoilaisivat koko kirjan). Velhojen ylimahtavuutta on rakaistu muun muassa laittamalla Merlin vanhenemaan taikuutta käyttäessään tai muuttamalla maagimestari allergiseksi taikuudelle (Graig Shaw Gardnerin A Malady of Magicks). Hiltusen omissa Praedor-kertomuksissa velhot eivät juuri kliseile.

Seuraavilta sijoilta Hiltusen listasta löytyvät uljaat taistelijat ja haltiat. Haltiat todettiin melkein aina samanlaisiksi yleviksi ihanneolennoiksi; myös kääpiöt otettiin keskusteluun mukaan, eikä niissäkään havaittu juuri vaihtelua. Haltiat ovat säännönmukaisesti ihmisiä vanhempia lajike, eikä kirjallisuudesta tainnut kenellekään tulla mieleen poikkeuksia. Onneksi meillä on roolipelit. Tietokoneroolipeli Arcanumissa haltiat syntyivät ihmisistä maagisessa onnettomuudessa. Roolipelimaailma Gloranthassa taas väittävät haltioiden olevan sieniä.

Yksilöiällisestikin haltiat lähes aina voittavat ihmiset, pitkän iän todettiin juontavan juurensa vanhaan kansanperinteeseen ja Shakespeareen. Hidas vanheneminen katsottiin tarpeelliseksi haltiaominaisuudeksi, koska sillä voidaan kätevästi selittää niiden fiksuus. Haltioihin liittyen löytyi myös esimerkki siitä, kuinka muutos kliseekaavaan ei sinällään vielä takaa omaperäisyyttä: Kaikkeuden kivi -sarjan juonittelijahaltiat poikkeavat kyllä tavanomaisesta, mutta kuulemma kirja ei muuten juuri loista. Haltiattomia ja kääpiöttömiä fantasiamaailmojakin löytyy, mutta ihmisettömät ovat harvemmassa. Ainoa mafiassa keksitty esimerkki tällaisesta oli Redwall-sarja, jossa eläimet ovat pääosissa.

Hauskoja kumppaneita pursuilee kaikkialta Shrekistä Waltarin Mikael-kirjojen kautta Don Quijoteen. Kliseisyydestään huolimatta näitä kevennyshahmoja pidettiin symppiksinä. Mutta sitten joku sanoi "Jar Jar Binks".

Barbaarit löytyvät myös Hiltusen listalta, mutta toisin kuin Hiltunen, spektreläiset eivät niitä löytäneet ihan joka toisesta fantasiakirjasta. Maininnanarvoisia barbaareita löydettiin silti: sen itsestäänselvän lisäksi puhuttiin Xena- ja Hercules -sarjoista ja italialaisista barbaarielokuvista Tarzaneineen.

Toiseksi viimeisenä listautuivat hirmuiset hirviöt, jotka luolissaan - ilmeisesti vailla muuta ravintoa - odottelevat typeriä seikkailijoita, joiden pitää mennä oikotietä. Erityisesti pohdittiin, miksi hirviöt ovat pahoja. Hyviä hirviöitä löydettiin muutamia, esimerkiksi tarina, jossa hobitit ja örkit toimivat yhteistyössä, Salvatoren Musta haltia -sarja, Shrek-elokuva, monet hahmot Buffyssa ja Angelissa sekä Frankenstein, joka yritti ensin olla hyvä, mutta epäluuloisten ihmisten sortamana päätti ruveta pahikseksi. Frankensteinin kohtalon kokenevat useimmat kiltit hirviöt. "Hirviön ei kannata olla hyvä."

Viimeisenä Hiltusen listalla on Pahan valtakunta. Spektreläiset olisivat halunneet mahduttaa listalle pari juttua: Ensinnäkin usein käytetään juonikuviota, jossa ihmisjoukko menee varoituksista huolimatta pelättyyn paikkaan, ja sitten niille käy huonosti. Toinen Spektren lisäklisee olivat kadonneet kruununperijät tai muuten mahtavat hahmot sun muut lohikäärmeet, jotka ovat niin tyhmiä, etteivät itse tajua olevansa sitä sun tätä, vaikka lukija onkin sen jo huomannut aikaa sitten. Piristäväksi poikkeukseksi mainittiin Lloyd Alexanderin Prydain kronikat.

Mafiassa mainittuja:

Kirjat:
 * Lähdeteos:
   - Diana Wynne Jones: The Tough Guide to Fantasyland
 * Parodiaa
   - Terry Pratchett
 * Kliseetöntä
   - George R. R. Martin: A Song of Ice and Fire (Tulen ja jään laulu)
 * Taikuutta vähän
   - Gene Wolfe: The Book of the New Sun
   - Elizabeth Moonin: Paksenarrion
   - Robin Hobb: The Faarseer (Näkijän taru) jne.
 * Rajoitettuja tai muuten erilaisia velhoja
   - Graig Shaw Gardner: A Malady of Magicks
   - Petri Hiltunen: Praedor
 * Hyviä hirviöitä ja muita pahiksia
   - Mary Shelley: Frankenstein
   - R. A. Salvatore: Black Elf (Musta haltia)

Artikkelit:
- Petri Hiltunen: Fantasian pahimmat kliseet TOP 10 (Legolas 1/95 ja 1/02)

Elokuvia ja TV-Sarjoja
 * Hyviä hirviöitä ja muita pahiksia
   - Shrek
   - Buffy ja Angel

Ari Seppi

Lisäys

Eikös keskiaikafantasia ole jo oma kliseensä?

(Arthur) Kuningas Arthuriin liittyvässä fantasiassa on yleensä vain se yksi taikaesine (jota tosin käytetään), eikä muita. Sarjasta riippuen ei välttämättä ole juurikaan taikuutta. Esim: Cornwellin Talvikuningas tai Stephen R. Lawheadin sarja.

Magiattomia fantasioita on vaikka kuinka paljon.

(Haltiat) Haltiakliseepoikkeuksena mainittakoon Elfquest sarjakuva sekä siitä tehdyt kirjat. Haltiat ovat "oikeasti" ulkoavaruuden olentoja, jotka tulivat kahden kuun maailmaan, kun maailmassa oli jo ihmisiä. Eivätkä muutenkaan vastaa Tolkienin tapaisia "yleviä" haltioita.


Mervi Hämäläinen

Toinen lisäys

(Keskiaikafantasia) Tästä tulikin mieleen miten ihastuin Raymond E. Feistin ja Janny Wurtsin Empire-trilogiaan, koska se ei ole keskiaikafantsua. Tarina sijoittuu Kelewaniin, Feistin Riftwar-saagan maailman Riftin toisella puolella olevaan Tsuranien kansoittamaan japanifeodaaliseen valtakuntaan.

Päähenkilö on Acoman suvun viimeinen vesa, Mara, joka saa kesken paikalliseen luostariin vihkimyksensä tietää isänsä ja veljensä kuolleen vihollissuvun käsissä. Maran täytyy vaihtaa luostarikaavut mahtirouvan releisiin ja kasvaa sukunsa nimen arvoiseksi juonittelujen keskellä (ja juonittelijana).

On siis paitsi vahva naispäähenkilö (joista pidän) myös eksoottinen kulttuuri, joka tuntui minusta hyvin erikoiselta ja kiehtovalta verrattuna keskiaikafantsuun. Kun ei voi nojata usein käytettyyn rakenteeseen, joutuu ehkä miettimään ja kirjoittamaan auki maailman toimintaa ja lainalaisuuksia keskimääräistä tarkemmin ja monipuolisemmin.

Renessanssifantsuakin varmasti on, osaisiko joku suositella hyvää? Mitenkäs muiden historiallisten aikakausien ja kulttuurien suhteen, ei kaikki varmastikaan (pseudo-)keskiaikaista Eurooppaa ole.

(Keijut) Myös osin samasta juuresta (kuin tolkienilaiset haltiat) ammentavia keijuja näkee aina välillä. Ne eivät ole "elf" vaan "fae", joita on "elffimpiä" aateliskeijuja ja metsäötökämpiä otuksia. Elfquestin haltiat muistuttavat minusta enemmän fae-tyyppisiä otuksia, etenkin susien kanssa symbioosissa elävät susiratsastajat (mutta myös muut).

Laurell K. Hamiltonin Merry Gentry -kirjoissa seikkailee keijuaatelinen, joka jätti hovijuonittelut, naamioitui ihmiseksi ja elättää itsensä yksityisetsivänä. Vaan kuinkas sitten kävikään, keijun voi poistaa hovista mutta hovia ja verisiteitä ei keijusta. Modernia fantasiaa eroottisilla sävyillä.

Muutenkin moderni fantasia kolahtaa. Ja kun nyt oikein mietin, moderni fantasia määrittyy minulle aika paljolti kliseiden välttämisen ja/tai uudeksi muokkaamisen kautta. Esim. Neil Gaimanin päheyttä tällä saralla tuskin tarvitsee perustella.


Maria Honkala